Olin niin varma, että päivitän tätä blogia vähintään kerran viikossa, mutta huomaamatta aika on lentänyt ja päivitystahti on hidastunut.. Nyt kuitenkin otan härkää sarvista ja laitan vähän kuvia tämän päiväisestä Lotus Lantern paraatista.
Ensiviikon perjantaina on Buddhan syntymäpäivä ja Seoulissa tuota vuotuista tapahtumaa juhlitaan yli viikon ajan, mutta painottuen tälle viikonlopulle, Lotus Lantern Festivaliin. Eri maissa juhlitaan Buddhan synttäreitä eri päivinä. Japania lukuunottamatta kaikissa Itä-Aasian maissa Buddhan synttärit määräytyy kiinalaisen kalenterin mukaan, eli joka vuosi Buddhan synttärit on kiinalaisen kalenterin neljännen kuukauden kahdeksas päivä (tänä vuonna se osuu gregoriaanisessa kalenterissa 17.5.). Mutta esimerkiksi Taiwanissa se on vuoden 1999 hallituksen päätöksen mukaisesti sama päivä kuin äitienpäiväkin eli toukokuun toinen sunnuntai ja Nepalissa se on toukokuun täysikuun päivä. Lisäksi Etelä-Koreassa, Macaulla ja Hong Kongissa päivä on kansallinen vapaapäivä.
Buddhalaisuus on Etelä-Korean toiseksi suurin uskonto, kristinuskon jälkeen. Aiemmin jostain puheista ymmärsin, että täällä noin puolet on buddhalaisia ja toinen puolet kristittyjä (protestantteja ja katolisia). Mutta se tarkoittikin puolia niistä, jotka tunnustavat jotain uskontoa. Ainakin jos Wikipediaa on uskoman, melkein puolet korealaisista ei tunnusta mitään uskontoa.
Eniveis, buddhalaisuus on iso juttu täällä ja totta kai se näkyy varsinkin näin juhlapyhien aikaan. Seoulissa järjestetään erilaisia tapahtumia: Jogyesa temppelillä tarjoillaan temppeliruokaa, opetetaan toivomuslyhtyjen tekoa ja perinteisiä pelejä. Tanssi- ja musiikkiryhmät esiintyy ja järjestetään kulkueita (muitakin kuin tämä pääkulkue, mitä tänään olin todistamassa).
Harmittaa, kun en huomenna ehdi käymään tuolla temppelillä, koska suuntaan eri paikkaan, josta ehkä saatte nähdä kuvia myöhemmin..
Mutta tässä kuvia tältä päivältä!
Päivällä ihmiset kokoontui Dongguk Universitylle, joka on buddhalaisten perustama yliopisto. Lotus Lantern Parade lähti liikkelle sieltä, mutta paljon paljon ihmisiä liittyijoukkoon puolessa välissä matkaa, Dongdaemunissa.
Siellä niitä ihmisiä on! Tuolla stadionilla oli päivällä kaikenlaista ohjelmaa.
Kauniit naiset valmiina lähtöön.
Minä ja muorit! Monilla kulkueeseen osallistuneilla, lapsista muoreihin, oli päällä korean kansallispuku hanbok(한복)
Iloiset muorit elikkäs ahjummat :--)
Mullakin on oma lyhty! Tosin mun lyhdyssä ei oo valoa...
Tätä mieltä meikä oli tuosta kulkueesta!
Suurimman osan kuvista ottanut kaverini Johanna, pari myös minä.
Johannan kanssa päätettiin, että vaikka ollaan täällä kaukana, vappua pitää silti juhlia suomalaiseen tyyliin, ja kahden päivän ajan!
Jo muutama viikko sitten saatiin sähköpostia Suomen Korean suurlähettiläältä, Matti Heimoselta. Se kutsui kaikki suomalaiset Seoulissa opiskelevat sen luokse juhlimaan vappua. Päivä tälle kokoontumiselle oli vapunaatonaatto eli maanantai. Siellä oli paikalla varmaan noin 60 opiskelijaa, suurinosa yliopisto-opiskelijoita, mutta myös muutama lukiolainen. Illan ohjelmassa oli lasien kilistelyä, suomalaishenkistä ruokaa ja suurlähettilään lyhyt puhe.
Tarjolla oli mm. ruisleipää, lohilaatikkoa, uunivihanneksia, lihapullia ja erilaisia salaatteja.
Oli hauskaa tavata muita suomalaisia, koska me ollaan Johannan kanssa ainoat meidän koulussa niin ei paljon muita nää. Juhlan jälkeen me osa, karkeasti arvioituna puolet, lähdettiin baariin jatkamaan iltaa. Se oli aika hupasaa! Mentiin joidenkin lähellä asuvien vakkarikapakkaan ja siinä vaiheessa, kun joku keksi että pyydetään saada lupa laittaa tietokoneelta soimaan Tampereen teekkarien vappuradio, ne muutamat korealaiset asiakkaat näki parhaaksi poistua paikalta... Sitten se joku tamperelainen soitti sinne radioon ja kertoi, että meillä on täällä Seoulissa suomalaisten vappujuhlat ja haluttais kuulla Ukkometso. Sen jälkeen pian siirryttiinkin kuuntelemaan pelkkää musiikkia, ensin suomalaisten bailumusaa ja lopuksi kpoppia. Oli siinä varmaan työntekijät ihmeissään, että mikä porukka tää oikeen on ja miksi. Kahdentoista jälkeen poistuttiin ja kolmessa tunnissa oltiin saatu aika iso lasku aikaiseksi.. Seuraavana päivänä oli aamulla luento, niin met lähimmä kotiin, mutta osa kuulemma oli päätynyt bailaamaan aamuun asti.
Tiistaina urheasti käytiin luennoilla ja sen jälkeen leivottiin keittiössä munkkeja. Kaikki ohikulkijat oli ihan ihmeissään ja ihastuksissaan, kun näkivät mitä me tehdään. Kaks ja puoli tuntia saatiin siihen tuhlattua, mutta oltiin valmiita just sillon kuin pitikin, eli siihen aikaan kun oltiin muut vaihtarit pyydetty meidän kanssa piknikille. Suomalaista vappua tuli lopulta juhlimaan meidän kanssa pihalle reilu kymmenkunta meidän koulun vaihtaria sekä yks suomalainen eri yliopistosta.
Osa munkeista jo valmiina! Leivottiin yhteensä noin kolmekymmentä, enemmänkin olis tarvittu, niin paljon niistä tykättiin!
Piknik-eväitä
Suomesta tuomani Jallu ja Salmari teki kauppansa, jotkut tykkäs enemmän kuin toiset. Lisäksi juhlajuomana oli tietysti myös skumppaa!
Smile?
Pimeän ja kylmän tultua muut läksi juhlimaan eri paikkaan, mutta minä ja Johanna suunnattiin Sinchoniin. Siellä oli Mike's Cabin -nimisessä mestassa muutaman yliopiston yhteiset vaihtaribileet, joissa tiedettiin olevan muitakin suomalaisia. Siellä oli ihan hauskaa, vaikka ei ollutkaan mikään yberbailufiilis. Jossakin vaiheessa joku aloitti tappelun (siinä vaiheessa oltiin käymässä pihalla), joka yltyi joukkotappeluksi. Koreassa ei paljon tappelemista harrasteta, mutta koska kyseessä oli vaihtaribileet niin... Noh, paikalla kävi poliiseja ja ambulanssi. Minä, Johanna ja Manu lähinnä naurettiin koko tilanteelle, mutta ei siinä enää sitten tehnyt mieli mennä takaisin sisälle.
Koska meille ei pääse dormiin sisään ennen viittä, mentiin poikien mukana Ewhaan viettämään loppuilta jalkapallon merkeissä (Real Madrid - Dortmund). Ewha on muuten aika jännä laitos. Se on naisten yliopisto, mutta sinne otetaan vaihtareina myös poikia. Kuten arvata saattaa, pojilla ei voi olla kuin yksi syy hakea sinne vaihto-oppilaaksi...
Niitä on kaikkialla! Tai siis pitäisi olla...siis kukkia.
Tänä viikonloppuna alkoi siis virallisesti Spring Flower -aika, mutta koska täällä on ollut tosi kylmä kevät, niin useimmat puut ei vielä kuki. Kuitenkin muutaman meidän koululaisen kanssa toiveikkaina mentiin Yeouidu-puistoon, joka on siis tunnettu siitä, että siellä on TOSI paljon kirsikkapuita. Mutta meidän harmiksi suurin osa niistä ei vielä kukkinut :( Olisi pitänyt siis malttaa ensiviikkoon. Paras kukkimisaika Koreassa ajoittuu siis yleensä seuraavalle puolelletoista viikolle, toisin kuin Japanissa paras aika on tainnut jo mennä.
Matkattiin siis Yeouiduun ja kuten arvata saattaa, se oli täynnä ihmisiä. Tänään oli tosi ihana ilma, verrattain siihen, että tällä viikolla on lähinnä vain satanut vettä ja ollut tosi kylmä. Tänään paistoi aurinko (vähän liiankin kirkkaasti mun suomalaisille silmille) ja tuuli oli lempeä. Ihmiset oli iloisia, lapset nauroi ja leikki, ahjummat oli äkäisiä (niinkuin aina!). Taidetaankin mennä ensiviikolla uudestaan, niin ehkä silloin on jo kauniimpaa :--)
Oli siellä vähän kukkia, niistä sai kuvia jos oikein läheltä kuvas!
Aika värintöntä on yleismaisena vielä, niinkuin näkyy :(
Koko muu maailma on sitä mieltä, että täällä on jo täysi sota ja jos ei ihan vielä, niin aivan kohta varmasti. Etelä-Koreassa ihmiset kuitenkin ottaa Pohjois-Korean uhittelut vähemmän vakavasti, sillä maiden välisen historian aikana tällaista on tapahtunut aiemminkin. Toki ei yhtä vakavia uhkauksia ole annettu, mutta monia on ne kerrat kun PK on uhannut pommittaa Seoulin maantasalle tai aloittaa sodan muilla tavoilla.
Tosi asiahan on, että tuo pohjoinen naapuri on asiansa kanssa aivan yksin. Kaiken maailman asiantuntijat sanovat, ettei Pohjois-Korealla ole edellytyksiä ja tarvittavaa teknologiaa toteuttaa kaikkia niitä uhkauksia, mitä ovat ilmoille päästäneet. Sen lisäksi, että uhkauksien toteuttaminen on osittain mahdotonta, ei siinä olisi _yhtään mittään järkiä_. Sodan aloittaminen olisi Pohjois-Korealle silkka itsemurha, sillä maa tultaisiin pommittamaan maan tasalle ennen kuin ehtivät Suuren Johtajansa nimeä lausua. Tottakai jokaista Pohjois-Korean liikettä kytätään taukoamatta ja tiedustelupalvelut tekevät varmasti kaikkensa, ettei mitään jäisi huomaamatta.
Jos sota kuitenkin kaikesta huolimatta syttyisi, olisi sillä ainakin yksi hyvä puoli - se aika varmasti tarkoittaisi Pohjois-Korean loppua. Mutta se, mitä se taas tarkoittaisi, ei olisi varmasti mitään hyvää Etelä-Korealle! Tai ainakin näin olen omassa pienessä päässäni funtsinut. Pohjoisesta väki alkaisi valua kohti etelää paremman elämän toivossa. Se mahdollisesti tietäisi loppua, tai ainakin lamaannusta, Etelä-Korean kasvavalle taloudelle. Etelä-Korea on muuten ensimmäinen maa maailmassa, joka on siirtynyt kehitysavun saaja maasta kehitysavun antajaksi! Sekin mun mielestä kertoo aika hyvin siitä, kuinka hyvin asiat täällä nykyisin rullaakaan. Mitä kaikille noille ihmisille tapahtuisi PK:n loppumisen myötä? Jäisi EK:n ja Jenkkien tehtäväksi huolehtia niistä miljoonista rutiköyhissä oloissa elävistä ihmisistä, joille suurimmalle osalle tulee shokkina se, millainen muu "oikea" maailma todellisuudessa on.
Kirjoituksen otsikko on peräisin blogin tilastoista, sillä joku onneton oli päätynyt lukemaan mun blogia googletettuaan "miksi koreat kinastelee". Vastauksena siihen voisin kertoa pienen tarinan.
Olipa kerran kaksi pikkupoikaa, Pohjois-Korea ja Etelä-Korea. Ne ei oo ollu pitkään aikaan kavereita keskenään ja se vähän harmittaa molempia, mutta kummallakaan ei oo pokkaa sanoa sitä suoraan. Alunperin ne lakkas olemasta kavereita, koska niillä oli (ja on edelleen) mielipide-eroja, jotka ei ratkennut vaikka kuinka tapeltiin. Lopulta vaan päätettiin, että ei olla enää kavereita ja molemmat pysyy omilla pihoillaan tästä lähtien. Nyt sitten Pohjois-Korea ei tykkää siitä kun muut (l. Etelä-Korea ja Jenkit) leikkii keskenään hienoilla pyssyillä eikä sitä oteta mukaan leikkiin, koska kukaan ei oikeen tykkää siitä. Sitten se aatteli, että jos mää nyt alan kiusaamaan ja uhkailemaan niitä, niin ehkä ne ottaa meikät kerrankin tosissaan: jos mää en saa osallistua leikkeihin niin ette tekään! Pohjois-Korea ei tykkää kun sillä ei oo rahaa ostaa niin hienoja pyssyjä, niin päätti sitten katkaista vähäisetkin kontaktit niihin, jotka yritti ees vähän olla sen kavereita. Niinhän se mennee, ettei rikkaat ja köyhät penskat voi leikkiä keskenään - ja miten voiskaan, jos niiden pihojen välissä on jumalattoman iso aita?
Kävin sunnuntaina syömässä buddyni (eli tutorini) Gaheen kanssa. Juteltiin sitten ruuan jälkeen liian kuuman kahvin ääressä Suomen ja Etelä-Korean koululaitoksista.
Gahee kertoi mulle omista lukioajoistaan: sieltä oltiin päivittäin noin aamu kello kahdeksesta ilta kymmeneen. Niin-et-tä-mi-tä-? Joo, opiskelu on tärkeää jos haluaa menestyä ja päästä hyvään yliopistoon, mutta rajansa kaikella. Vapaa-ajan harrastuksiin ei tietenkään lukiolaisilla oo aikaa. Gahee olikin kiinnostunut siitä, onko Suomessa minkälaisia kerhoja kouluissa ja mitä sillä kaikella vapaa-ajalla tehdään, joka jää kuuden tunnin koulupäivän jälkeen käytettäväksi. Koreassahan siis yliopistoissa on kerhoja (eli siis clubeja), jotka tarjoaa jäsenilleen kaikenlaista koulunjälkeistä toimintaa. Itse kuulun täällä Movementary clubiin, joka siis keskittyy elokuviin ja dokumentteihin (niiden tekemiseen ja katseluun). Käsittääkseni lukioissa ei näitä kerhoja ole, koska opiskella täytyy eikä käyttää aikaa turhuuksiin!
Ja mitenkä sinne yliopistoon sitten pääsee?
Siihen on kolme eri väylää.
Ensimmäinen ja tavallisin on suorittaa yleinen pääsykoe. Täällä siis samalla kokeella haetaan joka yliopistoon. Tarkoitus on saada mahdollisimman hyvät pisteet (tai ainakin niin hyvät kuin se yliopisto yleensä vaatii, josta haaveilet). Tuloksien tullessa sitten sillä paperilla haetaan opiskelupaikkaa. Ennakkoon ei siis ilmaista, että mihin haluaa hakea, vaan vasta tulosten saamisen jälkeen.
Toinen väylä on hakea yliopistoon lukion päättökokeen arvosanoilla. Jos oot siis saanut tarpeeksi hyvät arvosanat, se voi riittää. Gahee oli aikoinaan hakenut tähän meidän kouluun suoraan lukiotodistuksella, mutta kertoi että esimerkiksi sen veljen arvosanat ei riittäneet yliopistopaikkaan, joten veljen pitää mennä syksyllä pääsykokeisiin saadakseen paremmat paperit. Huippuyliopistoihin ei varmastikaan lukiotodistus riitä, mutta tää meijän koulu ei ookkaan mikään huippu, vaikka aika suosittu onkin. En oo varma miten tää systeemi toimii, mutta kyllähän Suomessakin voit päästä suoraan yliopistoon, jos oot kirjoittanut tarpeeksi monta ällää.
Ja nyt mulle tuli ajatuskatkos.. Varmasti Gahee kertoi, että on kolmaskin vaihtoehto, mutta nyt ei soita kelloja, että mikä se oli :-D Päivitän myöhemmin kun muistan mistä oli kyse...
Etelä-Koreahan on tunnettu siitä, että nuoret ottaa kokeet liian tosissaan. Joten yliopiston pääsykokeiden aikaan lentoja siirretään ja kaupat avaa ovensa myöhemmin - ettei vaan tulis liikaa melua. Opiskelijat saa mennä kokeisiin taksilla ilmaiseksi ja äidit itkee ja rukoilee. Sitten kun pisteet ei koulupaikkaan riittäkään, saatetaan hyvinkin paeta sitä häpeää ja vitutusta oman käden kautta. Tämä on hullu maa! Lisätietoja kokeesta (CSAT) täältä. Ekana yliopistovuonna onkin sitten lupa ottaa vähän rennommin kuin lukiossa. Monet juhlii ja rellestää koko elämänsä edestä ekana vuonna ja mun mielestä se ei oo yhtään väärin. Jos saa ekaa kertaa kokea vapauden niin siitä pitää silloin ottaa koko ilo irti :-)
Suomessa, tuossa ihanassa hyvinvointivaltiossamme, saahaan olla kiitollisia siitä ettei koulu maksa mitään. Kysyin mitä se maksaa täällä ja aika karua kuultavaa se on. Aloitetaan tästä meidän koulusta: täällä opiskelu on halvinta koko maassa! Tällä hetkellä lukuvuosimaksu on noin 2 000 000 wonia, eli euroiksi pyöristettynä 1400 euroa per lukukausi, eli vuodessa 2800 euroa. Mutta tittidii: jo ehkä ensvuonna tuo summa puolittuu, sillä Seoulin kaupungin uusi kaupunginjohtaja on luvannut UOS:lle lisää rahaa. Kuten tarkimmat saattaa muistaakin aiemmasta postauksestani, meidän koulu on pääosin Seoulin kaupungin rahoittama julkinen koululaitos, joka jo tällä hetkellä saa eniten tukea per oppilas kuin mikään muu yliopisto. Tänne on nykyselläänkin vaikea päästä, niin maksujen pienentämisen jälkeen varmasti vielä vaikeampaa. On ainakin varaa valkata parhaat päältä!
Yleensä tavallisen yliopiston lukukausimaksu on suunnilleen 4 000 000 wonia, eli siis puolet enemmän kuin tässä koulussa tällä hetkellä. Lääkiksien ja muiden tärkeimpien koulujen lukukausimaksut on luokkaa 5 000 000 wonia, eli semmoset kivat reilut 7000 euroa vuodessa. Nyt joku voi aatella, että eihän se lopulta niin palio oo, ei ainakaan verrattuna Jenkki-yliopistojen maksuihin. Mutta ootappa jos perheellä on vaikka kaks tai kolme muksua yhtä aikaa yliopistossa, niin mitenkäs sitten suu pannaan? Tai tärkeämpi kysymys: mitä sinne pannaan? Ja sitte jos koulu on toisessa kaupungissa niin pitää hommata oma asunto etkä nää saa valtiolta ihanaa asumistukea, jne.. Ja rahamääräkään ei toki oo verrannollinen, koska palkkataso on alhaisempi täällä kuin Suomessa. Kallista on elämä. Gahee onkin tosi onnellinen, että pääsi tähän kouluun, koska ensvuonna niiden vanhemmat joutuu maksamaan kahden lapsen lukukausimaksut. Vanhemmat täällä haluaa lapsensa parhaaseen mahdolliseen kouluun, oli hinta mikä tahansa. Vaikka tää ei ookkaan mikään paras koulu, niin kyllä varmasti niin lapsia kuin vanhempiakin huojentaa, ettei tää koulu kyni aivan kaikkea - ainakin tämä esimerkkitapaukseni on onnellinen siitä, että voi päästää omat vanhempansa vähemmällä!
Summa summarum: se, että joutuu välillä kysymään äitiltä muutaman kympin ruokarahaa, ei yhtäkkiä tunnukaan niin kamalalta asialta!
Korealaista koulunkäyntiä.. vai ei?
P.S. Nuo summat on siis Gaheen kertomia ja aloin googlaamaan asiaa ja ainakin englanninkielisillä sivuilla kerrotaan vieläkin korkeammista lukukausimaksuista, ainakin lääkisten ja tärkeimpien opinahjojen (eli siis parhaimpien) suhteen.
Korealaisten ystävällisyys ja kohteliaisuus on samaan aikaan todella mukavaa, mutta myös todella ahistavaa. Karskina suomalaisena on tosi vaikeaa smalltalkata ja hymyillä aina kun tapaa uuden kasvon. Ja vanhojen hyvänpäiväntuttujen kanssa on aina tavatessa sama vaivaantunut tunnelma. Minä en osaa (ja usein en edes halua) aloittaa keskustelua vieraiden ihmisten kanssa tai sellaisten kanssa, joiden kanssa mulla ei ole mitään yhteistä. Niinpä en usein haluais edes kommunikoida jokaisen vastaantulijan kanssa, mutta korealainen yltiöpäinen ystävällisyys vieraita kohtaan pakottaa siihen.
Täällä koululla nämä tavanomaiset lajinsa edustajat on just tuollaisia ja siksi niiden
kanssa on aika vaikea jutella, koska ne on vähän nihkeitä ja liian
ystävällisiä. Tai siis, tykkään siitä että täällä ihmiset on tosi
ystävällisiä ja auttavaisia, mutta semmosten kanssa on tosi vaikeaa
jutella mistään normaalista ja olla oma ittensä, koska ei koskaan tiiä
jutteleeko ne sulle vaan miellyttämisen halusta vai siksi, että ne
oikeesti haluaa jutella sun kanssa ja tutustua suhun. Jotenkin se niiden
muuri pitäis saada kaadettua, mutta en mää jaksa smalltalkata niin
kauan, että keskustelukumppanin todellinen luonne tulis esiin. En mää haluais väkisin jutella kaikkien kanssa,
niinkuin nämä täällä yrittää tehä (tai ne yrittää, jotka ei oo liian ujoja puhuakseen englantia, mutta se onkin jo aihe toiselle kirjoitukselle). Mutta ei täällä kehtaa olla liian suomalainenkaan, sillä se hyvin helposti tulkitaan ylimielisyydeksi ja töykeydeksi. Semmonenhan mää oon, mutta on ihan eri asia olla töykeä täällä kuin Suomessa..
En mää oikeestaan kostu yhtään mitään semmosista "kavereista", joiden kanssa mulla ei oikeesti oo mitään
puhuttavaa tai joiden kanssa jutteleminen on kiusaannuttavaa.
Mieluummin mää oon oikeesti vaikka yksin kuin sellaisessa seurassa,
jossa ei kiinnosta oikeasti olla. Hongin kanssa ollaan tietenkin puhuttu tästä aiheesta ja se sanoo, että mulla täytyy olla se joka aloittaa ns. oikean keskustelun ja pitää sitä yllä niin kauan, että korealaisesta keskustelukumppanista tuntuu hyvältä. Ääh, kauheesti vaivaa!
Kaikeksi onneksi tässä maassa asuu sellaisiakin ihmisiä, joiden seurassa ei tarvi nihkeillä ja joiden seurassa minä, ja se toinen osapuoli, voi olla oma itsensä, ilman mitään typeriä muureja ja esittämistä.
Vai onko jollakin toisenlaisia kokemuksia ja ajatuksia tästä aiheesta?
Ennen tänne tuloa mulla oli muutama tavoite, mitä haluan tehdä Koreassa ja tässä pari niistä:
tavoite 1: saada paikallisia kavereita.
Tai no, jos on jo yksi tosi hyvä kaveri, niin se riittänee..? Muut paikalliset tuttavuudet on vielä tuttavuuksien tasolla. Tämän hyvän kaverin luona kävin ekaa kertaa kylässä eilen, koska se sai _vihdoin_ viikonloppuna potkittua exänsä pois sen luota asumasta. Vitun vammaset koreaanit, en voi muuta sanoa, mutta en halua alkaa tätä asiaa sen enempää julkisesti ruotimaan. Mutta mukavaa, että nyt kehtaan käyä Hongin kylässä! Muutenkin nähdään melkein joka päivä ja sen mukana päädyn aina kaikkiin jänniin paikkoihin ja seikkailuihin. Tänään mennään jonkun elokuvan kuvauksiin hengailemaan yleisöksi muutaman bändin keikalle.
tavoite 2: nähdä LeeSsang livenä.
Lauantaina se sitten tapahtui ja oon kyllä aika onnellinen, että lähdin! Koko reissu oli aikamoinen seikkailu. Puolen päivän jälkeen lähdin metroasemalle kämpiltä ja eksyin heti matkalla... Tai siis, yleensä käytän eri metristä, mutta nyt päätin kävellä sille toiselle. Virhe! Noh, mutkan kautta pääsin perille ja loppumatka junaillessa meni niinkuin normaaleilla ihmisillä. Menin siis junalla Seoulin naapurikaupunkiin Daejeoniin, joka on noin 1,5miljoonan asukkaan "pikkukaupunki". Tai siis, se tuntui ihan landelta, vaikka asukkaita tosiaan melkein miljoona enemmän kuin Helsingissä ja se on Korean viidenneksi suurin kaupunki. Kukaan ei puhunut englantia ja kadut oli ihan hämäriä.
Ajatuksenani oli aluksi ottaa taksi asemalta keikkapaikalle (Kotra Trade Exhibition Centre), mutta sitten kun mulla olikin aikaa tarpeeksi niin päätin seikkailla ja mennä bussilla. Mulla oli sekä koreaksi että englanniksi ohjeet mitä busseja voi käyttää ja millä pysäkillä pitää jäädä pois. Kaikki ei kuitenkaan ollut ihan helppoa... Otin ensin metron City Hallille ja siellä yritin pähkäillä että kummalle puolelle tietä bussipysäkille pitää tälläytyä. Lopulta kaks tosi mukavaa lukiotyttöä puhui vähän englantia ja osasivat sanoa, että oon oikella pysäkillä ja kannattaa ottaa bussi numero 705. Toinen, se ei-paljon-yhtään englantia puhuva tyttö oli tulossa samaan bussiin ja sitten lopulta halusi kädestä pitäen viedä mut perille saakka. Niin suloista!
Paikan päällä tutustuin toiseen ainoaan ulkkariin koko paikassa, singaporelaiseen Maggieen. Molemmat oltiin tultu Seoulista sinne yksin, niin päätettiin että hengaillaan yhdessä. Ostettiin mulle lippu (joo, mullei ollu vielä ees lippua, koska onnistuttiin Hongin kanssa sössimään mun lipun ostaminen vaikka luultiin, että se onnistui...). Sain hyvän paikan läheltä Maggieta ja voi sitä onnellisuuden ja jännityksen määrää!
Nyt aion kertoa teille todella hämmentävän tapahtuman. Keikalle myytiin siis pelkästään istumapaikkoja, jotka osottautui muovituoleiksi, jotka oli aseteltu nätisti riveihin. Ennen keikkaa ihmiset nätisti siellä omilla paikoillaan istui ja odotteli, kunnes... keikka alkoi, ensimmäinen rivi tarttui tuoliensa reunoista ja siirtyi ihan lavanreunalle. Voitte arvata mitä seuraavaksi tapahtui? Rivi kerrallaan kaikki seurasi ja seurasi noin minuutin kestänyt kaaos. Mulla ja Maggiella nauratti ihan sikana! Onhan se ihan jees, että maksamalla enemmän rahaa, saat hyvän paikan keikalle. Mutta kun ne helekkarin tuolit oli vaan tiellä, kun ei kukaan lopulta niillä istunut! Rahastusta, sanon minä. Lippuja ois voinut myydä paljon enemmän ilman tuoleja ja samaan hintaan kaikki, niinkuin noin niinkuin normaalisti normaalissa maailmassa.
Hyvä idea, mutta ei kuitenkaan...
Itse keikka oli todella siisti. Koreaanit osaa järjestää lavashow'n. LeeSsang soitti kaikkia parhaita biisejään, ei tosin sitä mun kaikista lemppareinta (oli kyllä odotettavissakin). Niin ja kyseessä oli siis yhteiskonsertti korealaisen rokkibändin YB:n kanssa, joten nekin soitti siellä :D Mutta ei ne mua kiinnostanut.. Lopuksi kuitenkin LeeSsang ja YB soitti yhdessä niiden yhteisiä kappaleita ja uusia versioita molempien biiseistä, uudelleen sovitettuina. Se viimeinen tunti oli ehkä paras, koska meininki oli aika kohillaan.
Harmi ettei tästä biisistä löytynyt mitään hyvää videota, mutta audio kertoo kaiken oleellisen myös!
Kokonaisuudessaan koko setti kesti kolme tuntia, jonka jälkeen lähdettiin bussilla juna-asemalle ja tietysti kello oli niin paljon jo, ettei Seoulissa kulkenut enää metrot kun sinne asti päästiin ja jouduin tulemaan taksilla kämpille. Se matka oli hyvin hämmentävä puolituntinen, kun korealainen taksikuski yrittää jutella mun kanssa ja mitä sen puheesta ymmärsin niin jotakin se selitti Korean TV:stä, vaatteista, Dongdaemunista ja naisista.
Loppupäätelmä:
tavoitteita saavutettu, tästä on hyvä jatkaa!
